Tarinat
25.9.2016 - Ghosts from the past
Ensin se oli ollut vain etäisesti jostakin muistuttava hahmo kävelemässä Ersolan kaduilla ja soitinliikkeen ohitse, tai inhottava tunne selässä, kuin joku katselisi eikä halua tulla huomatuksi. Sitten, seuraavana hetkenä se joku seisoi suoraan edessäsi, virnuilemassa kujeilevaa hymyään, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Hei, hän aloitti, kohdistaen meripihkanväriset silmänsä suoraan minuun.
- Amber, henkäisin, tuijotettuani jäätyneenä edessäni seisovaa näkyä. Ei tämä voinut olla todellista, ei vain voinut. Ei ainakaan silloin kun olin keskellä Susikallion pihaa Ollon kanssa.
- Danel, tämä aloitti uudestaan, vaativalla äänellä.
- Taneli nykyään, vastasin ärsyyntyneenä. Ajattelematta tiukensin otettani ison shireruunan päitsistä, johon se vastasi heilauttamalla päätään laiskasti protestoiden.
- Fine. Taneli vai kuka ikinä ajattelitkaan olla, Amber jatkoi turhautuneena.
- Times change and people change, vastasin kovalla äänellä tuijottaessani Ollon vuohiskarvoja etsien niissä piileviä punkkeja, vaikka niitä ei varmastikaan enää olisi liikkeellä.
- Sut oli hankala löytää, Amber sanoi, - Kukaan ei tuntunut tiennyt mihin lähdit.
- Se olit sä, joka päätti kadota. Mä etsin sua kaikkialta, kävin Australian joka kolkan läpi, vastasin katkeralla äänellä, nostaen katseeni Amberin tummanruskeisiin, villisti kiharoille taipuviin hiuksiin.
- Millä oikeudella, sä kuvittelet nyt tulevasi Suomeen, esittämään syytöksiä, vedin henkeä ennen jatkamista, - Kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ihan kuin sä et olisi lähtenyt sen valehtelijan mukaan, kadonnut jäljettömiin ja jättänyt kylmästi taakse sen joka susta oikeasti välitti?
Amberin ilme ei värähtänytkään sen kuunnellessa mun syytöksiä.
- Da.. Taneli, mä.. Mä aioin palata, ja palasinkin. Mut sä et ollut enää siellä, tämä sanoi vakaalla äänellä.
- Miksi olisin ollut? Sä lähdit, kun me oltiin suunnittelemassa uutta alkua ja meidän elämää. MEIDÄN elämää. Sä tiesit kyllä mun tunteista, mut lähdit mitään välittämättä sen hulttion matkaan, sanoin kasvot kivettyneinä.
- Vaikka siksi, että se "hulttio" ei oo mitään muuta kuin yksi sun ystävistä, joka lähti etsimään sitä saamarin hevosta, kun sä et kyennyt muuta kuin hukuttamaan itses töihin ja epätoivoon.
- Kaikki yhtä tyhjän kanssa, murahdin hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähdin rivakasti kävelemään Ollon kanssa yksityistallille Susikallion vielä äsken lähes tyhjän pihan yhtäkkiä vilistessä uteliaista katseista. Tunsin Amberin haukankatseen selässäni ja määrätietoiset askeleet, jotka seurasivat talliin asti.
- Ehkä Australiassa, toinen sanoi arvoituksellisesti ja sai minut pysähtymään kesken suitsien oveen ripustuksen niille sijoilleen.
- Hmh, what? Ehkä? Se hevonen on ollut mennyttä aikoja sitten, mutisin ryhtyessäni selvittämään rauhassa paikallaan seisovan Ollon takkuisia jouhia.
- Mä ja Aaron päästiin niiden jäljille Saksassa, Amber jatkoi saatuaan huomioni ja piti mietteliään tauon, - Se on Ruotsissa.
- Ruotsissa? Are ya sure 'bout that? käännyin tuijottamaan aussia silmiin.
- Se on se, sure as hell 'bout it.
- Ei voi olla, se ei oo mahdollista.. Sen piti olla kuollut, puhuin itsekseni.
- Hei c'moon, ei sellaista hevosta noin vain kuopata. Nimi vaihdetaan ja myydään mahdollisimman kauas kotimaasta, you know them.
- I can see that little but in this.. thing, sanoin kulmat kurtussa, vihan ja huolen sekaisen tunteen kasvaessa sisälläni.
- Well, se ei ole enää entisensä. Sen temperamentti, silmien kipinä.. poissa, Amber jatkoi hitaasti, punniten sanojaan tarkkaan. Mä kuuntelin, hilliten sitä vihaa ja katkeruutta, joka nyt tahtoi ulos, kostaakseen kaiken. Hetken päästä en enää tiedostanut muuta kuin Arren matalat, mutta tavallista nopeammat raviaskeleet ja pitkät ohjat käsissäni, kun ravasin pihan poikki ja pihan vaihtuessa metsään askellaji vaihtui rennoksi jogiksi. Ainakin hevosen loputtomat hermot pitivät, vaikka ratsastajan hermot eivät.
- Danel.. Danel! kuulin Amberin huudot hiljaisen kiroilun säestäminä ja monet uteliaat silmäparit selässäni, pohtimassa kuka oli tuo yhtäkkiä Susikallioon ilmestynyt nainen ja miksi hitossa se kutsuu mua Daneliksi, eikä Taneliksi. Mä olin kuvitellut pystyväni jättämään sen kaiken taakse, mutta menneisyyden haamuilta oli mahdotonta piiloutua, ennemmin tai myöhemmin ne kuitenkin löysivät sut.
Metsästä palattuani Amberia ei näkynyt missään, vain Arren satulan alta pilkottava lappu ruotsalaisen osoitteen kera. Mä hoidin Arren vaitonaisena pois, nappasin lapun mukaan ja kävelin rämän passatin luokse stetsoni syvällä päässä. Seuraavana päivänä yritin jotain "act normal" tekniikkaa, mut jotenkin mulla oli tunne että se ei mennyt läpi suurimmanosan vältellessä katsekontaktia ja miettiessä hämmentyneesti miten reagoida ja mihin ja keneen.
Ensin se oli ollut vain etäisesti jostakin muistuttava hahmo kävelemässä Ersolan kaduilla ja soitinliikkeen ohitse, tai inhottava tunne selässä, kuin joku katselisi eikä halua tulla huomatuksi. Sitten, seuraavana hetkenä se joku seisoi suoraan edessäsi, virnuilemassa kujeilevaa hymyään, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Hei, hän aloitti, kohdistaen meripihkanväriset silmänsä suoraan minuun.
- Amber, henkäisin, tuijotettuani jäätyneenä edessäni seisovaa näkyä. Ei tämä voinut olla todellista, ei vain voinut. Ei ainakaan silloin kun olin keskellä Susikallion pihaa Ollon kanssa.
- Danel, tämä aloitti uudestaan, vaativalla äänellä.
- Taneli nykyään, vastasin ärsyyntyneenä. Ajattelematta tiukensin otettani ison shireruunan päitsistä, johon se vastasi heilauttamalla päätään laiskasti protestoiden.
- Fine. Taneli vai kuka ikinä ajattelitkaan olla, Amber jatkoi turhautuneena.
- Times change and people change, vastasin kovalla äänellä tuijottaessani Ollon vuohiskarvoja etsien niissä piileviä punkkeja, vaikka niitä ei varmastikaan enää olisi liikkeellä.
- Sut oli hankala löytää, Amber sanoi, - Kukaan ei tuntunut tiennyt mihin lähdit.
- Se olit sä, joka päätti kadota. Mä etsin sua kaikkialta, kävin Australian joka kolkan läpi, vastasin katkeralla äänellä, nostaen katseeni Amberin tummanruskeisiin, villisti kiharoille taipuviin hiuksiin.
- Millä oikeudella, sä kuvittelet nyt tulevasi Suomeen, esittämään syytöksiä, vedin henkeä ennen jatkamista, - Kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ihan kuin sä et olisi lähtenyt sen valehtelijan mukaan, kadonnut jäljettömiin ja jättänyt kylmästi taakse sen joka susta oikeasti välitti?
Amberin ilme ei värähtänytkään sen kuunnellessa mun syytöksiä.
- Da.. Taneli, mä.. Mä aioin palata, ja palasinkin. Mut sä et ollut enää siellä, tämä sanoi vakaalla äänellä.
- Miksi olisin ollut? Sä lähdit, kun me oltiin suunnittelemassa uutta alkua ja meidän elämää. MEIDÄN elämää. Sä tiesit kyllä mun tunteista, mut lähdit mitään välittämättä sen hulttion matkaan, sanoin kasvot kivettyneinä.
- Vaikka siksi, että se "hulttio" ei oo mitään muuta kuin yksi sun ystävistä, joka lähti etsimään sitä saamarin hevosta, kun sä et kyennyt muuta kuin hukuttamaan itses töihin ja epätoivoon.
- Kaikki yhtä tyhjän kanssa, murahdin hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähdin rivakasti kävelemään Ollon kanssa yksityistallille Susikallion vielä äsken lähes tyhjän pihan yhtäkkiä vilistessä uteliaista katseista. Tunsin Amberin haukankatseen selässäni ja määrätietoiset askeleet, jotka seurasivat talliin asti.
- Ehkä Australiassa, toinen sanoi arvoituksellisesti ja sai minut pysähtymään kesken suitsien oveen ripustuksen niille sijoilleen.
- Hmh, what? Ehkä? Se hevonen on ollut mennyttä aikoja sitten, mutisin ryhtyessäni selvittämään rauhassa paikallaan seisovan Ollon takkuisia jouhia.
- Mä ja Aaron päästiin niiden jäljille Saksassa, Amber jatkoi saatuaan huomioni ja piti mietteliään tauon, - Se on Ruotsissa.
- Ruotsissa? Are ya sure 'bout that? käännyin tuijottamaan aussia silmiin.
- Se on se, sure as hell 'bout it.
- Ei voi olla, se ei oo mahdollista.. Sen piti olla kuollut, puhuin itsekseni.
- Hei c'moon, ei sellaista hevosta noin vain kuopata. Nimi vaihdetaan ja myydään mahdollisimman kauas kotimaasta, you know them.
- I can see that little but in this.. thing, sanoin kulmat kurtussa, vihan ja huolen sekaisen tunteen kasvaessa sisälläni.
- Well, se ei ole enää entisensä. Sen temperamentti, silmien kipinä.. poissa, Amber jatkoi hitaasti, punniten sanojaan tarkkaan. Mä kuuntelin, hilliten sitä vihaa ja katkeruutta, joka nyt tahtoi ulos, kostaakseen kaiken. Hetken päästä en enää tiedostanut muuta kuin Arren matalat, mutta tavallista nopeammat raviaskeleet ja pitkät ohjat käsissäni, kun ravasin pihan poikki ja pihan vaihtuessa metsään askellaji vaihtui rennoksi jogiksi. Ainakin hevosen loputtomat hermot pitivät, vaikka ratsastajan hermot eivät.
- Danel.. Danel! kuulin Amberin huudot hiljaisen kiroilun säestäminä ja monet uteliaat silmäparit selässäni, pohtimassa kuka oli tuo yhtäkkiä Susikallioon ilmestynyt nainen ja miksi hitossa se kutsuu mua Daneliksi, eikä Taneliksi. Mä olin kuvitellut pystyväni jättämään sen kaiken taakse, mutta menneisyyden haamuilta oli mahdotonta piiloutua, ennemmin tai myöhemmin ne kuitenkin löysivät sut.
Metsästä palattuani Amberia ei näkynyt missään, vain Arren satulan alta pilkottava lappu ruotsalaisen osoitteen kera. Mä hoidin Arren vaitonaisena pois, nappasin lapun mukaan ja kävelin rämän passatin luokse stetsoni syvällä päässä. Seuraavana päivänä yritin jotain "act normal" tekniikkaa, mut jotenkin mulla oli tunne että se ei mennyt läpi suurimmanosan vältellessä katsekontaktia ja miettiessä hämmentyneesti miten reagoida ja mihin ja keneen.
23.1.2016 - Kotikonnuilla #part 1.
Kaksi keltaista viirua tuijotti mua rivitalon katonrajasta tiiviisti, vilkaisten välillä nopeasti lattialla olevaa kuljetuskoppia. Tonto oli muuten helppo kissa, eikä matkustaminenkaan ollut ongelma mutta se ei silti halunnut kuljetuskoppiin. Vaikka siellä olisi ollut juustoa, jota se ei normaalisti voinut vastustaa. Puistin päätäni ja istuin sohvalle, keskittyen mukamas johonkin ihan muuhun ja muutaman minuutin kuluttua pörröinen otus hiipi matalana kuljetuskopin sisälle.
"Sori buddy, mut viime kerrasta jo opittiin että sä et sovellu matkaseuraksi", sanoin tupsukorvaiselle kissalle joka taas tuijotti mua sen näköisenä että pitää mykkäkoulua koko loppuelämänsä. Nappasin stetsonin pöydän kulmalta päähän ja kävelin ulos tummansininen kissankoppi toisessa kädessä ja toisessa Tonton ruoat. Viime reissulla metsäkissa oli ollut mukana, mutta jo ensimmäisten parin tunnin ajon aikana oltiin huomattu että siitä ei ollut matkustajaksi ja tällä kertaa arvelin olevan parempi jättää sen muutamaksi päiväksi jonkun susarilaisen luokse.
"Mä lastaan nää hevoset ja tuun sit sinne", Zach ilmoitti parkkeerattuamme ajoneuvoyhdistelmän yksityistallin lähettyville ja nyökkäsin vastaukseksi suunnaten kohti kahvihuonetta. Susarin WhatsApp -ryhmästä oli löytynyt monta innokasta kissavahtia, mutta Talvikki oli ehtinyt ensimmäisenä. Tontolle tekisi ihan hyvää olla välillä muidenkin kuin itsensä seurassa, vaikka se ei luultavasti enää kohta tietäisi oliko sittenkin koira vai kissa. Kahvihuoneesta kuului väsynyttä puheensorinaa - tai paremminkin muminaa, kun muutama oli eksynyt maanantaina aikaisin aamusta tallille. Kello ei ollut edes kymmentä.
"Huomenia kaikille", tokaisin virnistäen kun kävelin kahvihuoneeseen, Tonto kyttäsi kopistaan silmät suurina huoneessa olevaa joukkoa ja rääkäisi jotain nau'un tapaista hämmästyksissään. Laskin kopan maahan turvallisen matkan päähän ovesta ja päästin nyt jo valjaistaan kopin hihnaan kiinnitetty kissa pujahti ulos ja jäi istumaan mietteliäänä.
"Tääkö on Tonto?" Talvikki kysyi ensimmäisenä katsoessaan kissaa. "Sulla oikeesti on kissa?" joku kysyi ja vastasin myöntävästi. Luultavasti kelpie tai jokin muu paimenkoira olisi lemmikki joka tulisi ensimmäisenä mieleen mun kohdalla.
"Hiljempaa! Nyt on aamu hei" sohvalla kahvia hörppivä Sinna ärähti, mutta vilkaisi Tontoa uteliaana. Inka, Milja ja Anni rapsuttivat sohvan luokse uskaltautunutta kissaa Talvikin kanssa.
"Eli mikä tää reissu nyt on? Sua ei paljon oo näkynyt Susarissa", Milja mietiskeli.
"Korjaan vaan vanhoja asioita", vastasin ja lisäsin perään, "Näätte sitten".
Milja kohautti olkiaan ja siirtyi katsomaan takaisin kopin luokse siirtynyttä kattia. Talvikki nousi ylös sohvalta ja käveli mun ja Tonton luokse kun rapsutin kissaa sen korvan takaa.
"Eihän se saa traumoja koiranpennuista?" nainen kysyi huvittuneesti hymyillen.
"Ekan päivän se voi katsoa menoa vähän kauempaa, ja sitten se ei varmaan enää edes muista olevansa kissa", virnistin.
"Hevoset on valmiina lähtöön, etitkö sä vielä ne Kon.. siis ne", Zachin pää ilmestyi kahvihuoneen ovelle ja astui sitten sisälle.
"Yeah, okei. Me palataan varmaan perjantaina, niin haen sitten ton kissan takas. Ja tarjoon vaikka kahvit tai jotain vaivanpalkaksi", sanoin hajamielisesti Talvikille, joka tarkkaili Tontoa mietteliäänä ja vilkaisi mua. Unohduin ehkä hetkeksi liian kauan katsomaan sitä silmiin ennen kuin käännyin Zachin puoleen ja kävelin yksityistallin suuntaan missä Chevy seisoi traileri perässään. Yksityistallissa menin suoraan lukolliselle laatikolle, joka lojui Arren loimien alla piilossa ja avasin sen. Hetken aikaa tuijotin laatikossa olevia ruusukkeita ja mustaa jouhikasaa, sitten nappasin kaiken päällä levänneen tummansiniset, ruudulliset päitset ja nahkariimunnarun lukiten laatikon taas uudelleen. Sivelin päitsien hopeista nimilaattaa sormillani koko matkan ovelle, olo oli epätodellinen ja kummallinen. Autossa Zach vilkaisi mua kummallisella ilmeellä, ja tiesin että se meinasi todeta jotain kahvihuoneesta mut pitikin tällä kertaa ajatuksensa itsellään.
Ihan kuin ratsastuskoulumestaruuksien kisamatkoissa ei ollut ollut jo tarpeeksi, oli mun pitänyt vielä saada loistava idea lähteä niiden välissä lännenratsastuskisoihin Lappiin. Ja nyt vielä toistamiseen, koska ensimmäisellä kerralla suunnitelmat oli eläneet omaa elämäänsä. Tälläkin kertaa mukana oli myös jostain päähänpistosta johtuen Ollo, joka ei tuntunut todellakaan olevan kärsivällinen pitkämatkalainen kuten pienempi seuralaisensa. Kun tähän lisätään vielä mukaan lähtenyt Zach, oli soppa melkein valmis. Puuttui vain ärsyttävän puheliaan australialaisen epävireinen kantrikappaleiden hoilotus, jota jatkui koko sen 1000 kilometrin ajan määränpäähän asti. Nyt ei kuitenkaan ollut kisapaikkaa missä majoittua ja huonoksi onneksi Kairovuot asuivat matkan varrella. Viimeksikin oli ollut tarkoitus majoittua siellä, mutta pelkkä ajatuskin kotikonnuille palaamisesta oli ollut ihan liikaa. Ja hevosiakaan ei kannattanut raahata Ruotsin perämetsiin asti mukana, tai ainakaan Olloa.
Monta vuotta sitten vielä niin tuttu kotitie oli ihan varmasti kaventunut ainakin metrin suuntaan jos toiseenkin, ja puitakin oli ihan varmasti paljon enemmän ja lähempänä tietä kuin olin muistanut. Eikä se varmasti ollut ollut niin syrjässä kaikesta kuten nyt kun tie vain jatkui jatkumistaan, samalla kun joulukuinen iltakin alkoi hämärtyä. Kaikista vähiten mä nyt halusin ajaa jonkun onnettoman poron päälle kaks hevosta kyydissäni. Ei siinä ainakaan perhevälit paranisi, pikemminkin saisin joukon vihaisia saamelaisia perääni. Osa oli vihaisia jo valmiiksi, kuka ties mistä syystä, mutta epäilin sitä että en ollut syntyperältäni saamelainen. Perheen musta lammas, ehkä olisin voinut sopia joukkoon paremmin jos olisin ikinä oppinut saamea enemmän kuin pari sanaa, mutta mulla ei ollut hyvä kielipää ja englanti oli tarttunut paljon paremmin kuin kotona puhuttu kieli.
"Okei, syteen tai saveen", huokasin syvään vetäessäni käsijarrun päälle tuttuun pihaan kaarrettuani. Kaksikerroksisessa hirsitalossa oli valot, mutta kukaan ei tullut ulos. En mä kyllä mitään iloista kotiinpaluu paraatia ollut odottanutkaan, mutta edes jotain.
"Viito sit ku on turvallista", Zach taputti mua olalle kannustavasti ja puistin päätäni, miten saattoikin olla niin pirun vaikeeta palata kolmen, melkein neljän vuoden jälkeen. Kenestäkään ei ollut ihan varmasti kuulunut pihaustakaan koko sinä aikana, vaikka en mäkään kyllä ollut edes yrittänyt selvittää mitä kaikille kuului. Oven läimähdettyä kiinni näin tutun hahmon tulevan ulos ja laittavan karvalakin paremmin päähän, ennen kuin vilkaisi mua ja käveli portaat alas kohti autoa.
"Päätit sitten vihdoin palata", Ánton sanoi jäisesti. Se oli kyllä se joka oli kasvattanut mut, mutta en mä sitä ikinä ollut isäksi osannut kutsua. Me ei oltu niin läheisiä.
"Pariksi päiväksi vaan", vastasin lyhyesti ja katsoin ympärilleni tuskin yhtään muuttuneessa pihapiirissä, sitten jo harmaantuneen miehen edelleen teräviin silmiin, "Tää paikka ei oo muuttunut yhtään sitten.. mun lähdön". Odotin hetken vastausta, mutta sain vain entistä tiukemman tuijotuksen.
"Mä en tiennyt oonko tervetullut takas", sanoin Ollon hirnumisen säestämänä katsoen yhtä tiukasti Ántoniin kuten se nyt tuijotti mua. Vastausta en vieläkään muakin vähäsanaisemmalta ukolta saanut, mutta hymähdyksen ja hitaan nyökkäyksen. Nyökkäsin ja viitoin autossa istuvalle Zachille ja sitten poroaitauksen vieressä tyhjänä olevaa pienempää aitausta katoksineen, jonka aussi ymmärsi vihjeeksi hevosten majapaikasta. Sitten mä vilkaisin vanhaa ukkoa, joka kiinnostuneena seurasi hevosia sen enempää sanomatta ja lähti sitten kävelemään talolle. Mulla ei ollut harmainta aavistustakaan, miten mun olisi pitänyt sillä hetkellä olla ja mitä mun olisi pitänyt tehdä, joten jäin kävelemään hieman ukon vanavedessä. Ikkunassa vilahti kasvot, jotka hävisivät yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.
Sisälle päästyään Ánton jatkoi matkaansa nopeasti tömistellen johonkin omaan rauhaansa ja mä jäin hetkeksi seisomaan eteiseen edelleenkään tietämättä mitä tehdä. Väittäkööt vaan että mä muistutin biologista isääni, todellisuudessa mulla ja Ántonilla taisi olla enemmän yhteistä kuin kumpikaan tiedettiin. Syvään huokaisten mä potkin kengät jalasta, ja ripustin stetsonin naulakkoon emmittyäni hetken se kädessäni. Musta jotenkin tuntui että se ei ollut tervetullut yhtään pidemmälle. Sitten kävelin niin rennosti kuin sillä hetkellä oli mahdollista, keittiön ovenpieleen ja jäin siihen seisomaan.
"Dánel! Dánel tuli takas!" iloinen ääni huudahti keittiön toiselta puolelta ja seuraavassa hetkessä vaaleahiuksinen poika halasi mua tiukasti. Ei enää mun housunlahjetta, kuten ennen lähtöäni.
"Mitä pikku-Veikka?" virnistin pikkuveljelleni pörröttäessäni sen hiuksia.
"En oo mikään pikku-Veikka enää!" se sano jämäkästi takas ja mä naurahdin, "Sä oot aina pikku-Veikka". Ei se kyllä enää ihan pieni ollut, mutta Veaiku tulisi aina silti olemaan pikku-Veikka.
"Veaiku, eikös sulla ollut vielä läksyt tekemättä?" tuttu, lempeä ääni sanoi peremmältä keittiöstä ja 12-vuotiaaksi ehtinyt pojankoltiainen lähti vauhdilla muualle. Mä taas vedin henkeä, astumalla peremmälle ja vilkuillen ympärilleni.
"Päivää", mä tervehdin mua tuijottavaa harmaata silmäparia kömpelösti, "Inger".
Hetken aikaa Inger vain tuijotti mua mietteliäänä, tummanruskeat hiukset poninhännällä. Juuri kun mä olin ihan varma että en oo tervetullut, ja kääntymässä kannoillani aikeenani mennä pitämään majaani traileriin - tai johonkin missä ilmapiiri oli vähemmän ahdistava, huomasin yhtäkkiä olevani tiukassa halauksessa. Mä olin vähintäänkin hämmentynyt Ingerin nyyhkyttäessä ja halatessa mua, se ei ollut ensimmäinen reaktio joka mulla oli tullut mieleen matkalla tänne.
"Onko se tosiaan.. Kyllä se vaan on mun Dánel", Inger irrotti otteensa musta ja tarkkaili mua harmailla silmillään.
"Inger..", mä aloitin vaivautuneena, vaikka en kyllä edes tiennyt miksi, mutta ennen kuin ehdin jatkaa, se jatkoi miettimistään.
"Kyllä sä mua äidiksi uskallat vieläkin kutsua, vaikka isäukkos juro onkin", Inger sanoi tiukasti, "Mieshän susta on tullu, parransänkiki.. Viitohan nyt se kaveriskin sieltä taloon ennenku jäätyy kuoliaaksi tuolla hevosten luona, ootteko te millon viimeksi syöneet.."
Pudistin päätäni pieni hymynkare huulillani, parista päivästä täällä voisi selvitä jos vain pysyisin poissa sen vanhan ukon tieltä. Zachin tumma hahmo seisoi tarhan portilla jotain uteliasta poroa rapsuttamassa, jota Ollo taas näytti menneen pakoon perimmäiseen nurkkaan omassa tarhassaan - kyllähän sitä nyt kymmenen kertaa pienempi poro saattoi vaikka syödä sellaisen pienen hevosen iltapalaksi.. Huudahdin Zachille ja viittoilin sitä sisälle, istuen sitten pöydän ääreen Ingerin häärätessä keittiössä kiireisenä.
Harva Kairovuo oli puheliasta sorttia, mutta onneksi tällä kertaa äänessä pysyivät suupaltit Zach ja Veikka, joita ei saanut hiljaiseksi mitenkään. Ántonia ei keittiössä istuva joukko kiinnostanut, vaan hän pysytteli mieluummin omassa rauhassaan sanomalehteä lukien ja välillä keittiössä piipahtaessaan tuijotti milloin ketäkin arvioivasti.
Kaksi keltaista viirua tuijotti mua rivitalon katonrajasta tiiviisti, vilkaisten välillä nopeasti lattialla olevaa kuljetuskoppia. Tonto oli muuten helppo kissa, eikä matkustaminenkaan ollut ongelma mutta se ei silti halunnut kuljetuskoppiin. Vaikka siellä olisi ollut juustoa, jota se ei normaalisti voinut vastustaa. Puistin päätäni ja istuin sohvalle, keskittyen mukamas johonkin ihan muuhun ja muutaman minuutin kuluttua pörröinen otus hiipi matalana kuljetuskopin sisälle.
"Sori buddy, mut viime kerrasta jo opittiin että sä et sovellu matkaseuraksi", sanoin tupsukorvaiselle kissalle joka taas tuijotti mua sen näköisenä että pitää mykkäkoulua koko loppuelämänsä. Nappasin stetsonin pöydän kulmalta päähän ja kävelin ulos tummansininen kissankoppi toisessa kädessä ja toisessa Tonton ruoat. Viime reissulla metsäkissa oli ollut mukana, mutta jo ensimmäisten parin tunnin ajon aikana oltiin huomattu että siitä ei ollut matkustajaksi ja tällä kertaa arvelin olevan parempi jättää sen muutamaksi päiväksi jonkun susarilaisen luokse.
"Mä lastaan nää hevoset ja tuun sit sinne", Zach ilmoitti parkkeerattuamme ajoneuvoyhdistelmän yksityistallin lähettyville ja nyökkäsin vastaukseksi suunnaten kohti kahvihuonetta. Susarin WhatsApp -ryhmästä oli löytynyt monta innokasta kissavahtia, mutta Talvikki oli ehtinyt ensimmäisenä. Tontolle tekisi ihan hyvää olla välillä muidenkin kuin itsensä seurassa, vaikka se ei luultavasti enää kohta tietäisi oliko sittenkin koira vai kissa. Kahvihuoneesta kuului väsynyttä puheensorinaa - tai paremminkin muminaa, kun muutama oli eksynyt maanantaina aikaisin aamusta tallille. Kello ei ollut edes kymmentä.
"Huomenia kaikille", tokaisin virnistäen kun kävelin kahvihuoneeseen, Tonto kyttäsi kopistaan silmät suurina huoneessa olevaa joukkoa ja rääkäisi jotain nau'un tapaista hämmästyksissään. Laskin kopan maahan turvallisen matkan päähän ovesta ja päästin nyt jo valjaistaan kopin hihnaan kiinnitetty kissa pujahti ulos ja jäi istumaan mietteliäänä.
"Tääkö on Tonto?" Talvikki kysyi ensimmäisenä katsoessaan kissaa. "Sulla oikeesti on kissa?" joku kysyi ja vastasin myöntävästi. Luultavasti kelpie tai jokin muu paimenkoira olisi lemmikki joka tulisi ensimmäisenä mieleen mun kohdalla.
"Hiljempaa! Nyt on aamu hei" sohvalla kahvia hörppivä Sinna ärähti, mutta vilkaisi Tontoa uteliaana. Inka, Milja ja Anni rapsuttivat sohvan luokse uskaltautunutta kissaa Talvikin kanssa.
"Eli mikä tää reissu nyt on? Sua ei paljon oo näkynyt Susarissa", Milja mietiskeli.
"Korjaan vaan vanhoja asioita", vastasin ja lisäsin perään, "Näätte sitten".
Milja kohautti olkiaan ja siirtyi katsomaan takaisin kopin luokse siirtynyttä kattia. Talvikki nousi ylös sohvalta ja käveli mun ja Tonton luokse kun rapsutin kissaa sen korvan takaa.
"Eihän se saa traumoja koiranpennuista?" nainen kysyi huvittuneesti hymyillen.
"Ekan päivän se voi katsoa menoa vähän kauempaa, ja sitten se ei varmaan enää edes muista olevansa kissa", virnistin.
"Hevoset on valmiina lähtöön, etitkö sä vielä ne Kon.. siis ne", Zachin pää ilmestyi kahvihuoneen ovelle ja astui sitten sisälle.
"Yeah, okei. Me palataan varmaan perjantaina, niin haen sitten ton kissan takas. Ja tarjoon vaikka kahvit tai jotain vaivanpalkaksi", sanoin hajamielisesti Talvikille, joka tarkkaili Tontoa mietteliäänä ja vilkaisi mua. Unohduin ehkä hetkeksi liian kauan katsomaan sitä silmiin ennen kuin käännyin Zachin puoleen ja kävelin yksityistallin suuntaan missä Chevy seisoi traileri perässään. Yksityistallissa menin suoraan lukolliselle laatikolle, joka lojui Arren loimien alla piilossa ja avasin sen. Hetken aikaa tuijotin laatikossa olevia ruusukkeita ja mustaa jouhikasaa, sitten nappasin kaiken päällä levänneen tummansiniset, ruudulliset päitset ja nahkariimunnarun lukiten laatikon taas uudelleen. Sivelin päitsien hopeista nimilaattaa sormillani koko matkan ovelle, olo oli epätodellinen ja kummallinen. Autossa Zach vilkaisi mua kummallisella ilmeellä, ja tiesin että se meinasi todeta jotain kahvihuoneesta mut pitikin tällä kertaa ajatuksensa itsellään.
Ihan kuin ratsastuskoulumestaruuksien kisamatkoissa ei ollut ollut jo tarpeeksi, oli mun pitänyt vielä saada loistava idea lähteä niiden välissä lännenratsastuskisoihin Lappiin. Ja nyt vielä toistamiseen, koska ensimmäisellä kerralla suunnitelmat oli eläneet omaa elämäänsä. Tälläkin kertaa mukana oli myös jostain päähänpistosta johtuen Ollo, joka ei tuntunut todellakaan olevan kärsivällinen pitkämatkalainen kuten pienempi seuralaisensa. Kun tähän lisätään vielä mukaan lähtenyt Zach, oli soppa melkein valmis. Puuttui vain ärsyttävän puheliaan australialaisen epävireinen kantrikappaleiden hoilotus, jota jatkui koko sen 1000 kilometrin ajan määränpäähän asti. Nyt ei kuitenkaan ollut kisapaikkaa missä majoittua ja huonoksi onneksi Kairovuot asuivat matkan varrella. Viimeksikin oli ollut tarkoitus majoittua siellä, mutta pelkkä ajatuskin kotikonnuille palaamisesta oli ollut ihan liikaa. Ja hevosiakaan ei kannattanut raahata Ruotsin perämetsiin asti mukana, tai ainakaan Olloa.
Monta vuotta sitten vielä niin tuttu kotitie oli ihan varmasti kaventunut ainakin metrin suuntaan jos toiseenkin, ja puitakin oli ihan varmasti paljon enemmän ja lähempänä tietä kuin olin muistanut. Eikä se varmasti ollut ollut niin syrjässä kaikesta kuten nyt kun tie vain jatkui jatkumistaan, samalla kun joulukuinen iltakin alkoi hämärtyä. Kaikista vähiten mä nyt halusin ajaa jonkun onnettoman poron päälle kaks hevosta kyydissäni. Ei siinä ainakaan perhevälit paranisi, pikemminkin saisin joukon vihaisia saamelaisia perääni. Osa oli vihaisia jo valmiiksi, kuka ties mistä syystä, mutta epäilin sitä että en ollut syntyperältäni saamelainen. Perheen musta lammas, ehkä olisin voinut sopia joukkoon paremmin jos olisin ikinä oppinut saamea enemmän kuin pari sanaa, mutta mulla ei ollut hyvä kielipää ja englanti oli tarttunut paljon paremmin kuin kotona puhuttu kieli.
"Okei, syteen tai saveen", huokasin syvään vetäessäni käsijarrun päälle tuttuun pihaan kaarrettuani. Kaksikerroksisessa hirsitalossa oli valot, mutta kukaan ei tullut ulos. En mä kyllä mitään iloista kotiinpaluu paraatia ollut odottanutkaan, mutta edes jotain.
"Viito sit ku on turvallista", Zach taputti mua olalle kannustavasti ja puistin päätäni, miten saattoikin olla niin pirun vaikeeta palata kolmen, melkein neljän vuoden jälkeen. Kenestäkään ei ollut ihan varmasti kuulunut pihaustakaan koko sinä aikana, vaikka en mäkään kyllä ollut edes yrittänyt selvittää mitä kaikille kuului. Oven läimähdettyä kiinni näin tutun hahmon tulevan ulos ja laittavan karvalakin paremmin päähän, ennen kuin vilkaisi mua ja käveli portaat alas kohti autoa.
"Päätit sitten vihdoin palata", Ánton sanoi jäisesti. Se oli kyllä se joka oli kasvattanut mut, mutta en mä sitä ikinä ollut isäksi osannut kutsua. Me ei oltu niin läheisiä.
"Pariksi päiväksi vaan", vastasin lyhyesti ja katsoin ympärilleni tuskin yhtään muuttuneessa pihapiirissä, sitten jo harmaantuneen miehen edelleen teräviin silmiin, "Tää paikka ei oo muuttunut yhtään sitten.. mun lähdön". Odotin hetken vastausta, mutta sain vain entistä tiukemman tuijotuksen.
"Mä en tiennyt oonko tervetullut takas", sanoin Ollon hirnumisen säestämänä katsoen yhtä tiukasti Ántoniin kuten se nyt tuijotti mua. Vastausta en vieläkään muakin vähäsanaisemmalta ukolta saanut, mutta hymähdyksen ja hitaan nyökkäyksen. Nyökkäsin ja viitoin autossa istuvalle Zachille ja sitten poroaitauksen vieressä tyhjänä olevaa pienempää aitausta katoksineen, jonka aussi ymmärsi vihjeeksi hevosten majapaikasta. Sitten mä vilkaisin vanhaa ukkoa, joka kiinnostuneena seurasi hevosia sen enempää sanomatta ja lähti sitten kävelemään talolle. Mulla ei ollut harmainta aavistustakaan, miten mun olisi pitänyt sillä hetkellä olla ja mitä mun olisi pitänyt tehdä, joten jäin kävelemään hieman ukon vanavedessä. Ikkunassa vilahti kasvot, jotka hävisivät yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.
Sisälle päästyään Ánton jatkoi matkaansa nopeasti tömistellen johonkin omaan rauhaansa ja mä jäin hetkeksi seisomaan eteiseen edelleenkään tietämättä mitä tehdä. Väittäkööt vaan että mä muistutin biologista isääni, todellisuudessa mulla ja Ántonilla taisi olla enemmän yhteistä kuin kumpikaan tiedettiin. Syvään huokaisten mä potkin kengät jalasta, ja ripustin stetsonin naulakkoon emmittyäni hetken se kädessäni. Musta jotenkin tuntui että se ei ollut tervetullut yhtään pidemmälle. Sitten kävelin niin rennosti kuin sillä hetkellä oli mahdollista, keittiön ovenpieleen ja jäin siihen seisomaan.
"Dánel! Dánel tuli takas!" iloinen ääni huudahti keittiön toiselta puolelta ja seuraavassa hetkessä vaaleahiuksinen poika halasi mua tiukasti. Ei enää mun housunlahjetta, kuten ennen lähtöäni.
"Mitä pikku-Veikka?" virnistin pikkuveljelleni pörröttäessäni sen hiuksia.
"En oo mikään pikku-Veikka enää!" se sano jämäkästi takas ja mä naurahdin, "Sä oot aina pikku-Veikka". Ei se kyllä enää ihan pieni ollut, mutta Veaiku tulisi aina silti olemaan pikku-Veikka.
"Veaiku, eikös sulla ollut vielä läksyt tekemättä?" tuttu, lempeä ääni sanoi peremmältä keittiöstä ja 12-vuotiaaksi ehtinyt pojankoltiainen lähti vauhdilla muualle. Mä taas vedin henkeä, astumalla peremmälle ja vilkuillen ympärilleni.
"Päivää", mä tervehdin mua tuijottavaa harmaata silmäparia kömpelösti, "Inger".
Hetken aikaa Inger vain tuijotti mua mietteliäänä, tummanruskeat hiukset poninhännällä. Juuri kun mä olin ihan varma että en oo tervetullut, ja kääntymässä kannoillani aikeenani mennä pitämään majaani traileriin - tai johonkin missä ilmapiiri oli vähemmän ahdistava, huomasin yhtäkkiä olevani tiukassa halauksessa. Mä olin vähintäänkin hämmentynyt Ingerin nyyhkyttäessä ja halatessa mua, se ei ollut ensimmäinen reaktio joka mulla oli tullut mieleen matkalla tänne.
"Onko se tosiaan.. Kyllä se vaan on mun Dánel", Inger irrotti otteensa musta ja tarkkaili mua harmailla silmillään.
"Inger..", mä aloitin vaivautuneena, vaikka en kyllä edes tiennyt miksi, mutta ennen kuin ehdin jatkaa, se jatkoi miettimistään.
"Kyllä sä mua äidiksi uskallat vieläkin kutsua, vaikka isäukkos juro onkin", Inger sanoi tiukasti, "Mieshän susta on tullu, parransänkiki.. Viitohan nyt se kaveriskin sieltä taloon ennenku jäätyy kuoliaaksi tuolla hevosten luona, ootteko te millon viimeksi syöneet.."
Pudistin päätäni pieni hymynkare huulillani, parista päivästä täällä voisi selvitä jos vain pysyisin poissa sen vanhan ukon tieltä. Zachin tumma hahmo seisoi tarhan portilla jotain uteliasta poroa rapsuttamassa, jota Ollo taas näytti menneen pakoon perimmäiseen nurkkaan omassa tarhassaan - kyllähän sitä nyt kymmenen kertaa pienempi poro saattoi vaikka syödä sellaisen pienen hevosen iltapalaksi.. Huudahdin Zachille ja viittoilin sitä sisälle, istuen sitten pöydän ääreen Ingerin häärätessä keittiössä kiireisenä.
Harva Kairovuo oli puheliasta sorttia, mutta onneksi tällä kertaa äänessä pysyivät suupaltit Zach ja Veikka, joita ei saanut hiljaiseksi mitenkään. Ántonia ei keittiössä istuva joukko kiinnostanut, vaan hän pysytteli mieluummin omassa rauhassaan sanomalehteä lukien ja välillä keittiössä piipahtaessaan tuijotti milloin ketäkin arvioivasti.
25.1.2017 - Kotikonnuilla part #2
Kello oli hädin tuskin viittä aamulla kun me oltiin käynnistämässä autoa ja antamassa ohjeita isosiskolleni Silválle hevosten hoidosta yön yli. Arre ja Ollo saisivat levätä pari päivää Lapissa porojen seurassa, joihin isompikin nelijalkainen oli nyt tottunut. Me käytäisiin mutka Ruotsissa, ja sitten mietitään miten selvitään mahdollisesti jopa kolmen hevosen kanssa Susijoelle kahden sijaan.
"Okei. Siinä tais olla kaikki, soita jos tulee yhtään mitään", sanoin lyhyelle brunetelle vilkaisten samalla Olloa epäilevästi.
"Hei, oon mä ennenkin hevosia hoitanut pölvästi", muutaman vuoden vanhempi Silva naurahti.
"Yrittäkää te nyt vaan selvitä ehjinä takas ", nuori nainen jatkoi, "Ja sä sit tuut käymään vähän useemmin kuin neljän vuoden välein, okei?"
"Katotaan", virnistin ja halasin siskoa, paluumatkalla ei olisi luultavasti aikaa jutustelulle. Silva jäi seisomaan hevosten viereen kun mä kävelin autolle, jossa Zach jutteli muiden kanssa.
"Ei kyllä vanha ihminen voi ymmärtää noita nuorten juttuja, lähteä nyt hevosta hakemaan Ruotsista", Inger selitti tavalliseen tapaansa. Totta puhuen en mäkään ihan ymmärtänyt. Veikkaa suretti, mutta kohta se selitti jo jotain sen koulujutuista ja Ánton ei vieläkään sanonut mitään, nyökkäsi vain. Nyökkäsin kaikille ja iskin stetsonin takaisin päähän kiivetessäni auton rattiin, kiertäen pihan ympäri tyhjän trailerin kanssa. Arre tuijotti pihasta pois ajavaa traileria suorastaan tyrmästyneenä, miten mä saatoin jättää sen tolla tavalla keskelle Lappia porojen sekä sivistymättömän Ollon kanssa.
"Sen hevosen ois sit parempi olla siellä, mä en turhaan ajele näitä reissuja..", mutisin ylittäessämme Suomen ja Ruotsin rajan, suuntana jokin tuntematon pikkukylä keskellä ei mitään.
"Niin meille sanottiin, sitä hevosta on etsinyt varmaan joka poliisi jonka löytää, ei se voi olla mikään muu", Zach selitti. Hymähdin ja jatkoin tien tuijottamista ajatuksissani. Vaikka Zach oli ilmeisesti varma tästä, mä en ollut enää varma yhdestäkään asiasta.
Mutta mulla ei kai ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ajamista ja toivoa että kaikki tää oli sen arvoista.
Kello oli hädin tuskin viittä aamulla kun me oltiin käynnistämässä autoa ja antamassa ohjeita isosiskolleni Silválle hevosten hoidosta yön yli. Arre ja Ollo saisivat levätä pari päivää Lapissa porojen seurassa, joihin isompikin nelijalkainen oli nyt tottunut. Me käytäisiin mutka Ruotsissa, ja sitten mietitään miten selvitään mahdollisesti jopa kolmen hevosen kanssa Susijoelle kahden sijaan.
"Okei. Siinä tais olla kaikki, soita jos tulee yhtään mitään", sanoin lyhyelle brunetelle vilkaisten samalla Olloa epäilevästi.
"Hei, oon mä ennenkin hevosia hoitanut pölvästi", muutaman vuoden vanhempi Silva naurahti.
"Yrittäkää te nyt vaan selvitä ehjinä takas ", nuori nainen jatkoi, "Ja sä sit tuut käymään vähän useemmin kuin neljän vuoden välein, okei?"
"Katotaan", virnistin ja halasin siskoa, paluumatkalla ei olisi luultavasti aikaa jutustelulle. Silva jäi seisomaan hevosten viereen kun mä kävelin autolle, jossa Zach jutteli muiden kanssa.
"Ei kyllä vanha ihminen voi ymmärtää noita nuorten juttuja, lähteä nyt hevosta hakemaan Ruotsista", Inger selitti tavalliseen tapaansa. Totta puhuen en mäkään ihan ymmärtänyt. Veikkaa suretti, mutta kohta se selitti jo jotain sen koulujutuista ja Ánton ei vieläkään sanonut mitään, nyökkäsi vain. Nyökkäsin kaikille ja iskin stetsonin takaisin päähän kiivetessäni auton rattiin, kiertäen pihan ympäri tyhjän trailerin kanssa. Arre tuijotti pihasta pois ajavaa traileria suorastaan tyrmästyneenä, miten mä saatoin jättää sen tolla tavalla keskelle Lappia porojen sekä sivistymättömän Ollon kanssa.
"Sen hevosen ois sit parempi olla siellä, mä en turhaan ajele näitä reissuja..", mutisin ylittäessämme Suomen ja Ruotsin rajan, suuntana jokin tuntematon pikkukylä keskellä ei mitään.
"Niin meille sanottiin, sitä hevosta on etsinyt varmaan joka poliisi jonka löytää, ei se voi olla mikään muu", Zach selitti. Hymähdin ja jatkoin tien tuijottamista ajatuksissani. Vaikka Zach oli ilmeisesti varma tästä, mä en ollut enää varma yhdestäkään asiasta.
Mutta mulla ei kai ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ajamista ja toivoa että kaikki tää oli sen arvoista.
26.1.2017
- ..Ja sit tästä oikeelle ja seuraavasta vasemmalle, latelin ohjeita tällä kertaa auton ratissa istuvalle Zachille jossain Ruotsin pohjoisosassa keskellä ei mitään.
- Varsinainen tosielämän into the woods, mustatukkainen jupisi vilkuillessaan joka peilistä vuoronperään että se ihan taatusti Australian trailereita kymmenen kertaa pienempi koppi oli edelleen Chevyn perässä.
- Se en muuten ollut mä joka halus lähtee eräjormailemaan tänne, huomautin päätäni puistellen vilkuillen ohi viliseviä metsäteitä.
- Yeah yeah. En mä silti kuvitellut että se ois päätynyt johonkin tällaseen paikkaan! Toisaalta, kukaan ei oo varmaan päässyt sillä kisoihin asti elävänä, Zach alkoi selitellä ja mä en vaivautunut sanomaan enää mitään vänkärinpaikalta metsiä tuijottaessani. Ilman parempaa tietoa ois melkein kuvitellut että oltiin Suomessa, tienviitat vain oli eri kielellä.
Jossain puiden välissä vilahti jotain punaista, ja hetkeä myöhemmin me kaarrettiin jonkun teini-ikäisiä vilisevän tiilirakennuksen eteen. Paikka vaikutti jopa ihan siistiltä, mutta hevoset näytti just niin elämäänsä kyllästyneiltä että ne oli tainneet kiertää kentän uraa jo ihan liian kauan.
- Te taidattekin olla niitä jotka oli tulossa katsomaan Iisakkia? joku vanhempi nainen lyhyillä ruskeilla hiuksilla käveli meidän luokse käsi ojossa. Mä olin just sanomassa että me tultiin väärään paikkaan, mutta hiljenin Zachin katseesta. Hattupää esitteli meidät sille tyypillisellä tavalla virnuillen ja Ingridiksi esittäytynyt nainen johdatteli meidät tiilirakennuksen taakse jonkun pihaton tapaisen luokse. Mä olin kuvitellut että me tultiin etsimään quarteria, eikä jotain isopäistä ja enemmän karhua kuin hevosta muistuttavaa kylmäveristä joka pihatossa majaili. Zach jutteli Ingridin kanssa kiinnostuneena ja mä katselin ympärilleni. Yhdessä tarhassa vielä pihatostakin syrjemmässä vilahti jotain valkoista ja kävelin lähemmäs.
- Itse asiassa, mua kiinnostais vähän enemmän tää kaveri täällä, huikkasin kaksikolle pihatolla ja kävelin aitauksen laidalle.
- Ai Konnako? Se on ollut meillä kohta puoli vuotta, mutta on vieläkin yhtä kurjana kuten tullessaan, Ingrid selosti yllättyneenä päästyään luokseni Zach vanavedessään.
- Se tuli meille alunperin kuntoutumaan tuntihevoseksi, koska se myytiin rauhallisena ja kilttinä ratsuna, nainen jatkoi napatessaan riimunnarun portin pielestä, - Mutta pari päivää täällä oltuaan se muuttui äksyksi ja sen käsittely meni vaikeaksi.
- Eikä se myöskään syö kunnolla, me odotettiin että se lähtisi kuntoutumaan melko nopeastikin kuten toi tuolla kimo tuolla yhdessä tarhassa. Ne tuli meille samaan aikaan, nainen jatkoi mennessään tarhaan. Mä olin koko sen selostuksen ajan tarkkaillut tarhan perällä olevien puiden sekaan piiloutunutta hevosta. Sen korvat oli niskassa ja se näytti kurjalta.
- Se on tosiaan ihan mudan peitossa, kun nyt on satanut pari päivää vettä ja Konnaa ei ole saatu pestyä, Ingrid sanoi surullinen katse silmissään kun käveli kahden puun luokse, joiden välissä seisoi riekaleinen loimi päällä vuoden aikaan nähden varmaan mutaisin hevonen jonka mä olin nähnyt. Eikä sen surkea olemus ainakaan edistänyt mitään.
Ainoastaan turvasta pilkotti valkoista karvaa, joka sai mut seuraamaan tilannetta tarkemmin sillä merkki näytti isolta. Ingrid oli mennessään puhunut myös että Konna helposti unohti kaikki kivut siinä vaiheessa kun se ei halunnut jäädä kiinni. Jos se sekunti aiemmin seisoi surkeana paikallaan, niin kohta se oli vetänyt ympäri ja ottanut muutaman ontuvan raviaskeleen korvat päätä myöten hampaat vilkkuen.
- Tota, hei, mä voisin kokeilla yhtä juttua, huomasin sanovani kävellessäni jo kohta Ingridin luokse katse siinä hevosessa. Se ei todellakaan vaikuttanut millään tavalla siltä, jota me oltiin tultu etsimään, mutta jokin siinä kiinnitti mun huomion. Ingrid ei tainnut uskoa ensin korviaan ja tuijotti mua häkeltyneenä, mutta sitten se kohautti harteitaan ja ojensi narun mulle.
- Etkai sä nyt oo tosissaan? Entä jos toi ei oo se? Zach jupisi portilla, kun mä jäin seisomaan paikalleni ja tuijottamaan vähän ohi hevosen, joka aika varmasti tuijotti mua kulmiensa alta häijyimmällä katseella minkä olin ikinä nähnyt. Sit mä vislasin pienesti pari säveltä ja tarkkailin mutahirviön reaktioita. Ensin se ei ollut moksiskaan, mutta sitten se höristi korviaan vuoronperään ja mä aika varmasti näin jotain valkoista toisessa - sitten se näytti unohtavan että ei ollut terve ja lähti vauhdilla ravamaan mua kohti. Jos toi ois ollut terve hevonen ja se joksi mä sitä luulin, se olis lähtenyt tykinkuulan tavoin laukalle ja vetänyt sliding stopin metrin päähän musta. Toi hevonen kuitenkin mietti epävarmasti ja lähti sitten uteliaana ravaamaan, pysähtyen parin metrin päähän näyttäen siltä että ei tiennyt mitä tehdä. Ja luimi tottakai vieläkin häijysti.
Mä ojensin rauhallisesti toisen käteni sitä kohti ja siirryin sen nuuhkaistua lähemmäs. Mä en ollut todellakaan vakuuttunut että se oikeesti olis se, mutta toisinkuin Arre, se oli tunnistanut mun vislaaman sävelen. Varovasti mä pujotin riimunnarun sen kaulalle, yrittäen kertoa sille että sen ei tarvinnut olla jatkuvassa valmiustilassa lähtemään karkuun.
- Okei, mä huokaisin kun lähdin kävelemään hevonen perässäni portille, - Mä luulen että tää kaveri tässä tarttee pesun, sanoin ja seurasin Ingridiä tiilirakennuksen sisälle pesupaikalle. Konnaksi kutsuttu hevonen seurasi jännittyneenä, mutta ainakaan se ei näytellyt hampaitaan tai ollut korvat kaulaa pitkin kuten vielä muutama minuutti sitten. Ratsastuskoulun tunnille menijätkin väisti mahdollisimman kauas keskenään kuiskutellen, kun se häijy pihattohevonen tuli talliin.
Pelkän vesisangon ja sienen avulla sen hevosen peseminen on melkein yhtä mahdottomuuden kanssa. Paikalle kutsuttu eläinlääkärikin ehti varmaan kyllästyä odotteluun, kun ne mudat oli harvinaisen tiukasti kiinni sen otuksen karvoissa ja jouhissa. Lopulta sen tummanharmaan mutakuoren alta kuitenkin paljastui harmahtava, hieman hopeaan taittava karva ja sama tuttu, rosoinen vino läsi. Tosin Smokey on myös ainoa mun tapaama hevonen, joka pesemiseen kyllästyttyään nappaa vesisangon reunasta kiinni ja onnistuu heilauttamaan ne vedet suoraan sen ihmisparan niskaan. Ja just sen tää hevonen teki, ensimmäistä kertaa sen päivän aikana sen silmien katse vähän piristyi ja se rentoutui. Eihän se näyttänyt läheskään samalta kuin se, jonka mä muistin, mutta huolimatta arvista siellä täällä ja laihuudesta, ei siitä voinut erehtyä.
Mä vilkaisin sivummalla kulmat kurtussa seisovaa Zachia mietteliäästi ja mun vieressä olevan hevosen merkkejä. Vesisangon heittelyn jälkeen mun epäilykset oli vähentyneet, ja Konnalla oli valkoinen pää toisessa korvassa kuten Smokeylla oli ollut. Mut kun on vuosia uskonut että se hevonen on jo poistunut elävien kirjoista, ei usko näkemäänsä.
- Okei, nyt jos herra on valmis sen hevosen kanssa, mä voisin tarkistaa sen tuntomerkit ja mikrosirun, hiukset tiukalle nutturalle vetänyt eläinläääkäri sanoi kyllästyneellä äänellä ja väistin sivummalle Ingridin luokse, joka parhaillaan kuunteli selontekoa tilanteesta Zachiltä. Kuuntelin sanoja sieltä täältä ja hymähdin välillä vastauksen, kun tarkkailin eläinlääkärin työtä ja pidin Konnan päitsistä kiinni.
- Mä näen tässä asiassa vain yhden mutkan, ja se on se että tää hevonen on merkitty kuolleeksi 2014. Kaikki muu kuitenkin täsmää ja hevonen on tosiaan ilmoitettu varastetuksi ennen sitä. Mä voin pitää huolen kaikesta muusta, mutta pitäkää te huoli siitä että selviätte Suomeen, eläinlääkäri selosti ja antoi mulle pinkan papereita.
- Toi on nyt sen tason hevonen, joka sulle kuuluu, Zach virnisti mun epäuskoiselle ilmeelle kun katsoin mun vieressä seisovaa hevosta. Helppoa sen kanssa ei tulis olemaan mikään vielä hetkeen, mutta ainakaan se ei enää kiertänyt ympäri maailmaa ties kenen mukana.
- Tolla on nimikin, eikä se tuu hetkeen olemaan sillä tasolla eikä välttämättä enää ikinä, mä sanoin kulmat kurtussa. Mä en ollut tiennyt mitä olin odottanut, mutta sokeakin huomasi että Konna ei ollut enää se Australian huipputynnyrinkiertäjä tai se Smokey jonka mä olin joskus tuntenut. Tärkeintä oli kuitenkin että kohta se oli taas siellä mihin kuuluikin, päästiinpä me sitten enää ikinä takas radoille tai ei.
- Se on tynnyrinkiertäjä, mitä sä kuvittelit tekeväs sen kanssa?
- Mä kun luulin että pari heinäpaalia pellolla riittää, virnistin, - Ja siitä vois hyvinkin olla vaikka kouluratsuksi.
- Joo just, tota sä et usko itekään, Zach puhahti lähtiessämme kävelemään Ingridin perässä satulahuoneeseen keräämään Konnan varusteita kasaan kotimatkaa varten.
- ..Ja sit tästä oikeelle ja seuraavasta vasemmalle, latelin ohjeita tällä kertaa auton ratissa istuvalle Zachille jossain Ruotsin pohjoisosassa keskellä ei mitään.
- Varsinainen tosielämän into the woods, mustatukkainen jupisi vilkuillessaan joka peilistä vuoronperään että se ihan taatusti Australian trailereita kymmenen kertaa pienempi koppi oli edelleen Chevyn perässä.
- Se en muuten ollut mä joka halus lähtee eräjormailemaan tänne, huomautin päätäni puistellen vilkuillen ohi viliseviä metsäteitä.
- Yeah yeah. En mä silti kuvitellut että se ois päätynyt johonkin tällaseen paikkaan! Toisaalta, kukaan ei oo varmaan päässyt sillä kisoihin asti elävänä, Zach alkoi selitellä ja mä en vaivautunut sanomaan enää mitään vänkärinpaikalta metsiä tuijottaessani. Ilman parempaa tietoa ois melkein kuvitellut että oltiin Suomessa, tienviitat vain oli eri kielellä.
Jossain puiden välissä vilahti jotain punaista, ja hetkeä myöhemmin me kaarrettiin jonkun teini-ikäisiä vilisevän tiilirakennuksen eteen. Paikka vaikutti jopa ihan siistiltä, mutta hevoset näytti just niin elämäänsä kyllästyneiltä että ne oli tainneet kiertää kentän uraa jo ihan liian kauan.
- Te taidattekin olla niitä jotka oli tulossa katsomaan Iisakkia? joku vanhempi nainen lyhyillä ruskeilla hiuksilla käveli meidän luokse käsi ojossa. Mä olin just sanomassa että me tultiin väärään paikkaan, mutta hiljenin Zachin katseesta. Hattupää esitteli meidät sille tyypillisellä tavalla virnuillen ja Ingridiksi esittäytynyt nainen johdatteli meidät tiilirakennuksen taakse jonkun pihaton tapaisen luokse. Mä olin kuvitellut että me tultiin etsimään quarteria, eikä jotain isopäistä ja enemmän karhua kuin hevosta muistuttavaa kylmäveristä joka pihatossa majaili. Zach jutteli Ingridin kanssa kiinnostuneena ja mä katselin ympärilleni. Yhdessä tarhassa vielä pihatostakin syrjemmässä vilahti jotain valkoista ja kävelin lähemmäs.
- Itse asiassa, mua kiinnostais vähän enemmän tää kaveri täällä, huikkasin kaksikolle pihatolla ja kävelin aitauksen laidalle.
- Ai Konnako? Se on ollut meillä kohta puoli vuotta, mutta on vieläkin yhtä kurjana kuten tullessaan, Ingrid selosti yllättyneenä päästyään luokseni Zach vanavedessään.
- Se tuli meille alunperin kuntoutumaan tuntihevoseksi, koska se myytiin rauhallisena ja kilttinä ratsuna, nainen jatkoi napatessaan riimunnarun portin pielestä, - Mutta pari päivää täällä oltuaan se muuttui äksyksi ja sen käsittely meni vaikeaksi.
- Eikä se myöskään syö kunnolla, me odotettiin että se lähtisi kuntoutumaan melko nopeastikin kuten toi tuolla kimo tuolla yhdessä tarhassa. Ne tuli meille samaan aikaan, nainen jatkoi mennessään tarhaan. Mä olin koko sen selostuksen ajan tarkkaillut tarhan perällä olevien puiden sekaan piiloutunutta hevosta. Sen korvat oli niskassa ja se näytti kurjalta.
- Se on tosiaan ihan mudan peitossa, kun nyt on satanut pari päivää vettä ja Konnaa ei ole saatu pestyä, Ingrid sanoi surullinen katse silmissään kun käveli kahden puun luokse, joiden välissä seisoi riekaleinen loimi päällä vuoden aikaan nähden varmaan mutaisin hevonen jonka mä olin nähnyt. Eikä sen surkea olemus ainakaan edistänyt mitään.
Ainoastaan turvasta pilkotti valkoista karvaa, joka sai mut seuraamaan tilannetta tarkemmin sillä merkki näytti isolta. Ingrid oli mennessään puhunut myös että Konna helposti unohti kaikki kivut siinä vaiheessa kun se ei halunnut jäädä kiinni. Jos se sekunti aiemmin seisoi surkeana paikallaan, niin kohta se oli vetänyt ympäri ja ottanut muutaman ontuvan raviaskeleen korvat päätä myöten hampaat vilkkuen.
- Tota, hei, mä voisin kokeilla yhtä juttua, huomasin sanovani kävellessäni jo kohta Ingridin luokse katse siinä hevosessa. Se ei todellakaan vaikuttanut millään tavalla siltä, jota me oltiin tultu etsimään, mutta jokin siinä kiinnitti mun huomion. Ingrid ei tainnut uskoa ensin korviaan ja tuijotti mua häkeltyneenä, mutta sitten se kohautti harteitaan ja ojensi narun mulle.
- Etkai sä nyt oo tosissaan? Entä jos toi ei oo se? Zach jupisi portilla, kun mä jäin seisomaan paikalleni ja tuijottamaan vähän ohi hevosen, joka aika varmasti tuijotti mua kulmiensa alta häijyimmällä katseella minkä olin ikinä nähnyt. Sit mä vislasin pienesti pari säveltä ja tarkkailin mutahirviön reaktioita. Ensin se ei ollut moksiskaan, mutta sitten se höristi korviaan vuoronperään ja mä aika varmasti näin jotain valkoista toisessa - sitten se näytti unohtavan että ei ollut terve ja lähti vauhdilla ravamaan mua kohti. Jos toi ois ollut terve hevonen ja se joksi mä sitä luulin, se olis lähtenyt tykinkuulan tavoin laukalle ja vetänyt sliding stopin metrin päähän musta. Toi hevonen kuitenkin mietti epävarmasti ja lähti sitten uteliaana ravaamaan, pysähtyen parin metrin päähän näyttäen siltä että ei tiennyt mitä tehdä. Ja luimi tottakai vieläkin häijysti.
Mä ojensin rauhallisesti toisen käteni sitä kohti ja siirryin sen nuuhkaistua lähemmäs. Mä en ollut todellakaan vakuuttunut että se oikeesti olis se, mutta toisinkuin Arre, se oli tunnistanut mun vislaaman sävelen. Varovasti mä pujotin riimunnarun sen kaulalle, yrittäen kertoa sille että sen ei tarvinnut olla jatkuvassa valmiustilassa lähtemään karkuun.
- Okei, mä huokaisin kun lähdin kävelemään hevonen perässäni portille, - Mä luulen että tää kaveri tässä tarttee pesun, sanoin ja seurasin Ingridiä tiilirakennuksen sisälle pesupaikalle. Konnaksi kutsuttu hevonen seurasi jännittyneenä, mutta ainakaan se ei näytellyt hampaitaan tai ollut korvat kaulaa pitkin kuten vielä muutama minuutti sitten. Ratsastuskoulun tunnille menijätkin väisti mahdollisimman kauas keskenään kuiskutellen, kun se häijy pihattohevonen tuli talliin.
Pelkän vesisangon ja sienen avulla sen hevosen peseminen on melkein yhtä mahdottomuuden kanssa. Paikalle kutsuttu eläinlääkärikin ehti varmaan kyllästyä odotteluun, kun ne mudat oli harvinaisen tiukasti kiinni sen otuksen karvoissa ja jouhissa. Lopulta sen tummanharmaan mutakuoren alta kuitenkin paljastui harmahtava, hieman hopeaan taittava karva ja sama tuttu, rosoinen vino läsi. Tosin Smokey on myös ainoa mun tapaama hevonen, joka pesemiseen kyllästyttyään nappaa vesisangon reunasta kiinni ja onnistuu heilauttamaan ne vedet suoraan sen ihmisparan niskaan. Ja just sen tää hevonen teki, ensimmäistä kertaa sen päivän aikana sen silmien katse vähän piristyi ja se rentoutui. Eihän se näyttänyt läheskään samalta kuin se, jonka mä muistin, mutta huolimatta arvista siellä täällä ja laihuudesta, ei siitä voinut erehtyä.
Mä vilkaisin sivummalla kulmat kurtussa seisovaa Zachia mietteliäästi ja mun vieressä olevan hevosen merkkejä. Vesisangon heittelyn jälkeen mun epäilykset oli vähentyneet, ja Konnalla oli valkoinen pää toisessa korvassa kuten Smokeylla oli ollut. Mut kun on vuosia uskonut että se hevonen on jo poistunut elävien kirjoista, ei usko näkemäänsä.
- Okei, nyt jos herra on valmis sen hevosen kanssa, mä voisin tarkistaa sen tuntomerkit ja mikrosirun, hiukset tiukalle nutturalle vetänyt eläinläääkäri sanoi kyllästyneellä äänellä ja väistin sivummalle Ingridin luokse, joka parhaillaan kuunteli selontekoa tilanteesta Zachiltä. Kuuntelin sanoja sieltä täältä ja hymähdin välillä vastauksen, kun tarkkailin eläinlääkärin työtä ja pidin Konnan päitsistä kiinni.
- Mä näen tässä asiassa vain yhden mutkan, ja se on se että tää hevonen on merkitty kuolleeksi 2014. Kaikki muu kuitenkin täsmää ja hevonen on tosiaan ilmoitettu varastetuksi ennen sitä. Mä voin pitää huolen kaikesta muusta, mutta pitäkää te huoli siitä että selviätte Suomeen, eläinlääkäri selosti ja antoi mulle pinkan papereita.
- Toi on nyt sen tason hevonen, joka sulle kuuluu, Zach virnisti mun epäuskoiselle ilmeelle kun katsoin mun vieressä seisovaa hevosta. Helppoa sen kanssa ei tulis olemaan mikään vielä hetkeen, mutta ainakaan se ei enää kiertänyt ympäri maailmaa ties kenen mukana.
- Tolla on nimikin, eikä se tuu hetkeen olemaan sillä tasolla eikä välttämättä enää ikinä, mä sanoin kulmat kurtussa. Mä en ollut tiennyt mitä olin odottanut, mutta sokeakin huomasi että Konna ei ollut enää se Australian huipputynnyrinkiertäjä tai se Smokey jonka mä olin joskus tuntenut. Tärkeintä oli kuitenkin että kohta se oli taas siellä mihin kuuluikin, päästiinpä me sitten enää ikinä takas radoille tai ei.
- Se on tynnyrinkiertäjä, mitä sä kuvittelit tekeväs sen kanssa?
- Mä kun luulin että pari heinäpaalia pellolla riittää, virnistin, - Ja siitä vois hyvinkin olla vaikka kouluratsuksi.
- Joo just, tota sä et usko itekään, Zach puhahti lähtiessämme kävelemään Ingridin perässä satulahuoneeseen keräämään Konnan varusteita kasaan kotimatkaa varten.
1.2. - Sweet home Alabama eiku siis Susijoki
Tullaan takas perjantaina. Se oli ollut suunnitelma vielä siinäkin vaiheessa kun oltiin saatu Ruotsin kamaralla Smokey traileriin ja lähdetty ajamaan takas. Mut nähtävästi ei enää sen jälkeen kun asiat oli lähteneet hienosti takapakkia alamäkeen. Hevosen kanssa asiat sujui yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon että kenelläkään ei ole tietoa mitä sille on tapahtunut viimeisten muutaman vuoden aikana ja se voisi olla täysi katastrofi oikeastaan jokaisessa mahdollisessa asiassa. Se oli kuitenkin vaan ihan lunkisti syömässä heiniään trailerissa, ihan kuin ois tajunnut että sen ei tarttenu riehua. Vaikka trailerin rengas meni rikki kymmenen kilometriä ennen välietappia Lapissa, ja se joutui olemaan trailerissa kauemmin kuin piti. Tosin raukkaparan kävely ei ollut mistään kotoisin vaikka se yrittikin peitellä raihnaisuuttaan. Se oli niin lunkina ja onnettomana että epäilin oliko mulla oikea hevonen vieläkään. Mikrosiru kuitenkin täsmäsi ja korvassa oleva valkoinen merkki. Viikonloppu me oltiin jumissa Lapissa, koska traileriin ei tietenkään saanut mistään läheltä rengasta ja sitä piti odottaa ties miten kauan. Ja maanantaina tietysti kun oltiin saatu hevoset pakattua traileriin ja valmiina lähtöön, vihelsi Chevy pelin poikki ja taas oltiin jumissa. Ei muuta kuin hevoset vaan ulos trailerista vielä kerran.
Tiistaina autokin saatiin jo kuntoon, mut ajatus Lapin liukkailla erämaateillä ajamisesta keskellä yötä ei houkuttanut, ja lähtö siirtyi edelleen päivällä. Mä istuin Kairovuon kotitalon portailla puhelinta selaillen ja hevosia vilkuillen, vaikka huolta yhteenotosta ei luultavasti olisi kahden nössön ruunan ja oman arvonsa tuntevan, mutta raihnaisen orin kanssa. Kun vastaan tuli kuva Tontosta nukkumassa spanielinpentujen päällä, hymähdin. Jossain oli myös video, kun Tonto istuu koiranpentujen kanssa rivissä odottamassa ruokaa ja kuulostaa joltain ihan muulta kuin kissalta. Pikkujoulujen jälkeen kaikki oli ollut kummallista, enkä mä tiennyt miten päin olla kun näin Talvikin - tai kuulin sen äänen. Australiasta palattua musta oli tullut toivoton erakko, joka osasi keskustella lähinnä hevostensa kanssa. Amberin yhtäkkinen palaaminen - ja varmaan vielä nopeampi katoaminen oli sekoittanut pakkaa. Vilkaisin pikaisesti mun ja Amberin whatsapp keskustelua, ei ois pitänyt. Siellä ei ollut muuta kuin kuva hääkutsusta. Kutsu Amberin ja Aaronin häihin. Aaron. Me oltiin oltu joskus kuin veljekset. Siis ennen Smokeyn katoamista ja mun katoamista. Ja koko tätä sotkua. Mä olin elätellyt turhaa toivoa kun olin nähnyt Amberin Susikalliossa, se oli ollut täällä vain siksi että halusi mut niiden häihin. Jotka oli olleet ja menneet. Olin mä niihin oikeastaan mennytkin, melkein. Adelaiden lentokentällä olin tullut toisiin ajatuksiin ja lähtenyt seuraavalla lennolla takas Suomeen. Mä olin ollut pääsemässä yli meistä, joten en mä voinut mennä exäni ja entisen ystävän häihin. Olihan niillä jo pieni lapsikin. Zach tosin oli onneksi - tai valitettavasti - kertonut pääpointit häistä.
Tuijotin taas mun ja Talvikin keskustelua. Se yritti pitää keskustelua yllä, kun mä olin vastaillut lyhyesti takaisin. Joka kerta kun oltiin päästy erämaasta takaisin sivistyksen pariin, olin katsonut viestit läpi ottamatta enää yhtään selkoa, mikä tunne oli päällimmäisenä. Ja Zachin naljailu puhelimelle hymyilystä. Se ei kertonut ikinä mitä tiesi, mutta yleensä se tiesi enemmän kuin tarvitsi. Viimeisenä oli kuva vesiputouksesta puolen tunnin päässä Kairovuolta, kun oltiin käyty maastossa. Mä ja Veikka Arrella kakspäällä sekä Silva Arrella - pikkuveljen oli ollut pakko päästä shiren selkään. Olihan se nyt paljon siistimpi kuin pieni ja vaatimaton Arre. Ja kirjoittanut kuvaan että että Talvikin pitäis ehdottomasti käydä siellä. Enkä mä ollut varma, olinko tarkoittanut että mä ja Talvikki käytäisiin yhdessä Lapissa vai mitä.
"Dude, et sä voi olla tosissas", Zach tokaisi keskiviikkona naama mun puhelimessa sillä välin kun mä lastasin kahta quarteria.
"Etkä sä tosissas menny lukemaan mun viestejä", vastasin ja katsoin aussia stetsonin alta.
"What? Sä et kerro mulle mitään joten pitihän mun ottaa selvää mitä on meneillään", se vastas, "Ja jotain on meneillään. C'moon"
"Hmh. Complicated", sanoin ja nousin Chevyn kuskin penkille, "Mä selvitän kyllä asiani. Kunhan ensin päästään takas Susijoelle". En viitsinyt vilkaista Zachin suuntaan, mutta melko varmasti se virnuili kaikkitietävästi vänkärin paikalta.
Enää pari tuntia ja ollaan takas Susikalliolla, näpytin viestin Talvikille kun jatkettiin matkaa toisen tauon ja kuskin vaihdon jälkeen. Ja kysyin onko Tonto ollut siedettävä, vaikka tiesin että se kissa tuskin oli kovin hankala otus. Itsepäinen hymynkare ilmaantui naamalle kun Talvikki vastasi. Silvakin laittoi kuvan Ollosta, jota Veikka harjasi ja naureskeli saisinko isoa hevosta enää ollenkaan takaisin. Tai että ainakin se varmaan vaihtuisi jonkun avulla poroon. Shireruuna oli jätetty matkasta Lappiin, kun quarterit tulivat kuitenkin paremmin toimeen keskenään. Se pitäisi kai hakea takaisinkin joskus, jos Veikka ei saisi jotakuta ajokortillista suostuteltua etelän retkeen.
"Okay, back in town" Zach huokaisi parkkeerattuaan Susarin pihaan. Me ei liiemmin puhuttu kun otettiin hevoset trailerista, mä talutin Konnan suoraan sen karsinaan heinien kimppuun. Se pitäisi käyttää klinikalla, vaikka eläinlääkäri oli todennut Ruotsissa sen matkustuskuntoiseksi. Ontumisen syytä ei kuitenkaan ollut ehditty selvittää. Mielessä vilisi jo kaikki mahdolliset kauhukuvat siitä, mitä sen syyksi voisi paljastua. Smokey ei ollut enää Smokey - Konna sopi sille tällä hetkellä paljon paremmin nimeksi olemuksen perusteella. Ehkä Konnasta vielä tulisi Smokey, mutta en halunnut toivoa liikoja. Yksityistallissa ei sillä hetkellä ollut ristinsielua mun ja Zachin lisäksi, joka oli ehkä parempi Konnaa ajatellen kuin mitä hirveä ihmis- ja hevosmäärä olisi ollut. Zach lupautui käyttämään Arren kävelylenkillä, joten mä suuntasin kahvihuoneeseen ennen kuin veisin Konnan klinikalle. Siellä oli kuitenkin aina porukkaa, tai ainakin tallityöntekijät laiskottelemassa. Niinkun nytkin. Mun ei kyllä tarvinnut pitää meteliä kahvihuoneeseen mennessä, Susarissa ei kovin kauaa pysynyt salassa kun ajoneuvoyhdistelmä tuli tallin pihaan. Melkein arvasin että porukka oli jo tietty kurkkinut ikkunoista ja päätallin oven raoista että kuka oli tullut ja jouduin selittelemään miksi Ollon tilalla oli yhtäkkiä joku surkean näköinen otus. Lysti viiden pentunsa kanssa majaili myös kahvihuoneessa ja rapsutin niitä ohimennen vastaillessani joka puolelta sataviin kysymyksiin ennen kuin nyökkäsin ja poistuin takavasemmalle. Närkästyneitä katseita heitettiin mun suuntaan kun livahdin ovesta ulos, sillä hetkellä en jaksanut vastailla susarilaisten uteliaisiin kysymyksiin.
Kun selvisin viimein päätallista ulos Vionankin pysäytettyä mut vastaan tullessaan ja yksityistalliin päästyäni otin luimivan Konnan riimunnarun jatkeeksi ja suuntasin tallipihalle. Ontuva, laiskasti hampaitakin välillä näyttävä päistärikkö ei näyttänyt sen paremmalta kuin eilenkään, vaikka enää se ei ollutkaan kuran peitossa. Orin ontumisen takia matka ei sujunut kovinkaan nopeasti ja kun kirjava Proggis ilmestyi päätallin takaa kiemurtelevalta kinttupolulta omistajansa kanssa, annoin Konnan jäädä hetkeksi paikalleen seisomaan.
"Moi", sanoin nopeasti Talvikille, joka pysähtyi hevosineen vähän matkan päähän silmäilemään mun vieressä onnettomana seisovaa hevosta.
"Moi", vaaleahiuksinen vastasi, "Lapin reissu ei tainnut olla ihan vaan lomailua?"
"Hmm, ei. Piti käydä hakemassa tää old fella takaisin", vastasin hymähtäen kun siniset silmät siirtyivät harmaasta hevosesta muhun ja kohta Proggiksen kavioihin.
"Eihän se kissa yrittänyt leikkiä hämähäkkimiestä tai jotain?" kysyin. Koiranpennut oli kyllä varmaan pitäneet sen tarpeeksi kiireisenä, ettei mokoma ollut ehtinyt toteuttaa normaaleja päähänpistojaan. Kuten vaikka kattoon kiipeämistä.
"Mun pitää käydä näyttämässä tätä kaveria klinikalla, mut oon sulle velkaa yhen bissen tai kahvit tai jotai sen kissan hoitamisesta", sanoin Talvikin vastattua ja kysyin samalla Proggiksesta sekä Karmista. Todellisuudessa mulla ois ollut muutakin sanottavaa, mutta ehkä myöhemmin, ajattelin kun jatkoin matkaa klinikalle ja Talvikki suuntasi Proggiksen kanssa maneesille.
Tullaan takas perjantaina. Se oli ollut suunnitelma vielä siinäkin vaiheessa kun oltiin saatu Ruotsin kamaralla Smokey traileriin ja lähdetty ajamaan takas. Mut nähtävästi ei enää sen jälkeen kun asiat oli lähteneet hienosti takapakkia alamäkeen. Hevosen kanssa asiat sujui yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon että kenelläkään ei ole tietoa mitä sille on tapahtunut viimeisten muutaman vuoden aikana ja se voisi olla täysi katastrofi oikeastaan jokaisessa mahdollisessa asiassa. Se oli kuitenkin vaan ihan lunkisti syömässä heiniään trailerissa, ihan kuin ois tajunnut että sen ei tarttenu riehua. Vaikka trailerin rengas meni rikki kymmenen kilometriä ennen välietappia Lapissa, ja se joutui olemaan trailerissa kauemmin kuin piti. Tosin raukkaparan kävely ei ollut mistään kotoisin vaikka se yrittikin peitellä raihnaisuuttaan. Se oli niin lunkina ja onnettomana että epäilin oliko mulla oikea hevonen vieläkään. Mikrosiru kuitenkin täsmäsi ja korvassa oleva valkoinen merkki. Viikonloppu me oltiin jumissa Lapissa, koska traileriin ei tietenkään saanut mistään läheltä rengasta ja sitä piti odottaa ties miten kauan. Ja maanantaina tietysti kun oltiin saatu hevoset pakattua traileriin ja valmiina lähtöön, vihelsi Chevy pelin poikki ja taas oltiin jumissa. Ei muuta kuin hevoset vaan ulos trailerista vielä kerran.
Tiistaina autokin saatiin jo kuntoon, mut ajatus Lapin liukkailla erämaateillä ajamisesta keskellä yötä ei houkuttanut, ja lähtö siirtyi edelleen päivällä. Mä istuin Kairovuon kotitalon portailla puhelinta selaillen ja hevosia vilkuillen, vaikka huolta yhteenotosta ei luultavasti olisi kahden nössön ruunan ja oman arvonsa tuntevan, mutta raihnaisen orin kanssa. Kun vastaan tuli kuva Tontosta nukkumassa spanielinpentujen päällä, hymähdin. Jossain oli myös video, kun Tonto istuu koiranpentujen kanssa rivissä odottamassa ruokaa ja kuulostaa joltain ihan muulta kuin kissalta. Pikkujoulujen jälkeen kaikki oli ollut kummallista, enkä mä tiennyt miten päin olla kun näin Talvikin - tai kuulin sen äänen. Australiasta palattua musta oli tullut toivoton erakko, joka osasi keskustella lähinnä hevostensa kanssa. Amberin yhtäkkinen palaaminen - ja varmaan vielä nopeampi katoaminen oli sekoittanut pakkaa. Vilkaisin pikaisesti mun ja Amberin whatsapp keskustelua, ei ois pitänyt. Siellä ei ollut muuta kuin kuva hääkutsusta. Kutsu Amberin ja Aaronin häihin. Aaron. Me oltiin oltu joskus kuin veljekset. Siis ennen Smokeyn katoamista ja mun katoamista. Ja koko tätä sotkua. Mä olin elätellyt turhaa toivoa kun olin nähnyt Amberin Susikalliossa, se oli ollut täällä vain siksi että halusi mut niiden häihin. Jotka oli olleet ja menneet. Olin mä niihin oikeastaan mennytkin, melkein. Adelaiden lentokentällä olin tullut toisiin ajatuksiin ja lähtenyt seuraavalla lennolla takas Suomeen. Mä olin ollut pääsemässä yli meistä, joten en mä voinut mennä exäni ja entisen ystävän häihin. Olihan niillä jo pieni lapsikin. Zach tosin oli onneksi - tai valitettavasti - kertonut pääpointit häistä.
Tuijotin taas mun ja Talvikin keskustelua. Se yritti pitää keskustelua yllä, kun mä olin vastaillut lyhyesti takaisin. Joka kerta kun oltiin päästy erämaasta takaisin sivistyksen pariin, olin katsonut viestit läpi ottamatta enää yhtään selkoa, mikä tunne oli päällimmäisenä. Ja Zachin naljailu puhelimelle hymyilystä. Se ei kertonut ikinä mitä tiesi, mutta yleensä se tiesi enemmän kuin tarvitsi. Viimeisenä oli kuva vesiputouksesta puolen tunnin päässä Kairovuolta, kun oltiin käyty maastossa. Mä ja Veikka Arrella kakspäällä sekä Silva Arrella - pikkuveljen oli ollut pakko päästä shiren selkään. Olihan se nyt paljon siistimpi kuin pieni ja vaatimaton Arre. Ja kirjoittanut kuvaan että että Talvikin pitäis ehdottomasti käydä siellä. Enkä mä ollut varma, olinko tarkoittanut että mä ja Talvikki käytäisiin yhdessä Lapissa vai mitä.
"Dude, et sä voi olla tosissas", Zach tokaisi keskiviikkona naama mun puhelimessa sillä välin kun mä lastasin kahta quarteria.
"Etkä sä tosissas menny lukemaan mun viestejä", vastasin ja katsoin aussia stetsonin alta.
"What? Sä et kerro mulle mitään joten pitihän mun ottaa selvää mitä on meneillään", se vastas, "Ja jotain on meneillään. C'moon"
"Hmh. Complicated", sanoin ja nousin Chevyn kuskin penkille, "Mä selvitän kyllä asiani. Kunhan ensin päästään takas Susijoelle". En viitsinyt vilkaista Zachin suuntaan, mutta melko varmasti se virnuili kaikkitietävästi vänkärin paikalta.
Enää pari tuntia ja ollaan takas Susikalliolla, näpytin viestin Talvikille kun jatkettiin matkaa toisen tauon ja kuskin vaihdon jälkeen. Ja kysyin onko Tonto ollut siedettävä, vaikka tiesin että se kissa tuskin oli kovin hankala otus. Itsepäinen hymynkare ilmaantui naamalle kun Talvikki vastasi. Silvakin laittoi kuvan Ollosta, jota Veikka harjasi ja naureskeli saisinko isoa hevosta enää ollenkaan takaisin. Tai että ainakin se varmaan vaihtuisi jonkun avulla poroon. Shireruuna oli jätetty matkasta Lappiin, kun quarterit tulivat kuitenkin paremmin toimeen keskenään. Se pitäisi kai hakea takaisinkin joskus, jos Veikka ei saisi jotakuta ajokortillista suostuteltua etelän retkeen.
"Okay, back in town" Zach huokaisi parkkeerattuaan Susarin pihaan. Me ei liiemmin puhuttu kun otettiin hevoset trailerista, mä talutin Konnan suoraan sen karsinaan heinien kimppuun. Se pitäisi käyttää klinikalla, vaikka eläinlääkäri oli todennut Ruotsissa sen matkustuskuntoiseksi. Ontumisen syytä ei kuitenkaan ollut ehditty selvittää. Mielessä vilisi jo kaikki mahdolliset kauhukuvat siitä, mitä sen syyksi voisi paljastua. Smokey ei ollut enää Smokey - Konna sopi sille tällä hetkellä paljon paremmin nimeksi olemuksen perusteella. Ehkä Konnasta vielä tulisi Smokey, mutta en halunnut toivoa liikoja. Yksityistallissa ei sillä hetkellä ollut ristinsielua mun ja Zachin lisäksi, joka oli ehkä parempi Konnaa ajatellen kuin mitä hirveä ihmis- ja hevosmäärä olisi ollut. Zach lupautui käyttämään Arren kävelylenkillä, joten mä suuntasin kahvihuoneeseen ennen kuin veisin Konnan klinikalle. Siellä oli kuitenkin aina porukkaa, tai ainakin tallityöntekijät laiskottelemassa. Niinkun nytkin. Mun ei kyllä tarvinnut pitää meteliä kahvihuoneeseen mennessä, Susarissa ei kovin kauaa pysynyt salassa kun ajoneuvoyhdistelmä tuli tallin pihaan. Melkein arvasin että porukka oli jo tietty kurkkinut ikkunoista ja päätallin oven raoista että kuka oli tullut ja jouduin selittelemään miksi Ollon tilalla oli yhtäkkiä joku surkean näköinen otus. Lysti viiden pentunsa kanssa majaili myös kahvihuoneessa ja rapsutin niitä ohimennen vastaillessani joka puolelta sataviin kysymyksiin ennen kuin nyökkäsin ja poistuin takavasemmalle. Närkästyneitä katseita heitettiin mun suuntaan kun livahdin ovesta ulos, sillä hetkellä en jaksanut vastailla susarilaisten uteliaisiin kysymyksiin.
Kun selvisin viimein päätallista ulos Vionankin pysäytettyä mut vastaan tullessaan ja yksityistalliin päästyäni otin luimivan Konnan riimunnarun jatkeeksi ja suuntasin tallipihalle. Ontuva, laiskasti hampaitakin välillä näyttävä päistärikkö ei näyttänyt sen paremmalta kuin eilenkään, vaikka enää se ei ollutkaan kuran peitossa. Orin ontumisen takia matka ei sujunut kovinkaan nopeasti ja kun kirjava Proggis ilmestyi päätallin takaa kiemurtelevalta kinttupolulta omistajansa kanssa, annoin Konnan jäädä hetkeksi paikalleen seisomaan.
"Moi", sanoin nopeasti Talvikille, joka pysähtyi hevosineen vähän matkan päähän silmäilemään mun vieressä onnettomana seisovaa hevosta.
"Moi", vaaleahiuksinen vastasi, "Lapin reissu ei tainnut olla ihan vaan lomailua?"
"Hmm, ei. Piti käydä hakemassa tää old fella takaisin", vastasin hymähtäen kun siniset silmät siirtyivät harmaasta hevosesta muhun ja kohta Proggiksen kavioihin.
"Eihän se kissa yrittänyt leikkiä hämähäkkimiestä tai jotain?" kysyin. Koiranpennut oli kyllä varmaan pitäneet sen tarpeeksi kiireisenä, ettei mokoma ollut ehtinyt toteuttaa normaaleja päähänpistojaan. Kuten vaikka kattoon kiipeämistä.
"Mun pitää käydä näyttämässä tätä kaveria klinikalla, mut oon sulle velkaa yhen bissen tai kahvit tai jotai sen kissan hoitamisesta", sanoin Talvikin vastattua ja kysyin samalla Proggiksesta sekä Karmista. Todellisuudessa mulla ois ollut muutakin sanottavaa, mutta ehkä myöhemmin, ajattelin kun jatkoin matkaa klinikalle ja Talvikki suuntasi Proggiksen kanssa maneesille.